Surulapsi.

Nuorena aina ajattelee, että omat vanhemmat on ne jotka aina auttaa ja kantaa elämässä eteenpäin. Mitäs sitten, jos niitä vanhempia ei olekkaan. Se että joudut käymään yksin kaikki elämän haasteet läpi ilman tukiverkkoa. Kyllähän ystäviä löytyy ja puoliso, mutta äiti on aina äiti.


2014 Mun äiti päätti, että elämän paino rupeaa olemaan liikaa. Sanat anteeksi jäi vain jälkeensä kaikesta. Tuijotat hautakiveä missä lukee sun oman äidin nimi. Maailman ainut ihminen, jota et ikinä haluaisi menettää. Olimme silloin päättäneet mieheni kanssa, että haluamme lapsen ja sen piti olla kaikille yllätys. 23.4.2014 viimeisin viestini äidilleni oli: Sinusta on tulossa mummo. Hautakivessä on päivämäärä 22.4.2014 äitini ei ikinä ehtinyt viestiä lukea.

Mietin aina mikä on asia, mikä saa ihmisen jättämään kaiken ja rakkaimmat. Olen ainut lapsi ja isäni ei ole minulle kauhean läheinen, soitellaan pari kertaa vuodessa ja ohi mennen joskus nähdään. Joulut vietämme eri paikassa ja muut juhlapyhät. En voi isääni syyttää tästä, olisi minulla myös peiliin katsominen. Olen luonteeltani hyvin pitkävihainen, se olisi kyllä asia mistä voisin yrittää päästä irti. On vaan asioita mistä en vaan ikinä voi antaa anteeksi.

Mulle mun ystävät on kaikki kaikessa. Mulla on muutama todella läheinen ystävä, jotka on mulle koko elämä. Lainaten biisiä älä herätä mua unesta, voin vaa todeta:

"Tee niinkun mä pidä sun läheiset lähellä
Niin sit sun maailman ympäri on lyhyempi kävellä"

Tottakai oma mieheni on rakkain lapseni kanssa, mutta olen löytänyt itselleni oman "vara emon". Hän on saanut mut tuntemaan, että en ole tässä kaikessa ihan yksin. Hänelle voin soittaa milloin vain ja mistä vain. Pidän häntä omana äitinä, kyllä ymmärrän että hänellä on omat lapset ja perhe mutta tunnen olevani turvassa hänen kanssaan. Hän saa minut tuntemaan itseni rakastetuksi ja sen että hän välittää siitä miten voin. Äitienpäivänä on joku, jolle ostaa kukkia ja kortti. Se voi jonkun toisen mielestä olla todella omituista, koska eihän hän ole minun äitini. Mutta oma äitini hylkäsi ja jätti minut, saa itsensä tuntemaan todella yksinäiseltä. Olen vihainen ja katkera, en niinkään surullinen. En ole itkenyt, vaikka kuolemasta on neljä vuotta. Olen vihainen.

Mietin usein minkälainen äiti olen lapselleni. Haluan olla hellä ja rakastava. Lapseni saa aina tulla yöllä meidän väliin nukkumaan, jos yöllä pelottaa. Haluan että lapseni kokee olevansa rakastettu ja aina saa tulla äidin syliin. En halua ikinä lapseni tuntevansa olevan hylätty. En mielelläni anna lastani hoitoon, pelkään aina jotain sattuvan. Uskon lapseni olevan luonani turvassa ja pystyn häntä suojelemaan maailman pahuudelta. En hylkäisi lastani ikinä tässä maailmassa, en voi ymmärtää miten oma äitini pystyi sen tekemään minulle.