Peijas.
Kävin tuolla pääkaupunkiseudulla päivä reissulla lapseni kanssa.
Ison sairaalan ajatus oli todella kiehtova ja lapsellinen ajatus takaraivossa, että jes nyt minut parannetaan. No...
Vastaanotolle menin jo puolta tuntia aikaisemmin ison sinisen kansioni kanssa. Minulla hieman sitä sairaus historiaa löytyy, niin hyvä pitää kaikki tallessa. Minulle tultiin kertomaan, että ensin erikoistuva lääkäri tutkii minut ja sitten pääkirurgi. Alkuun jo sain kuvan, että erikoistuva lääkäri pyöritti mielessään, että mitä siitä CRPS-sairaudesta koulussa oikein opetettiin.. No hyvin tutki ja hienosti kyseli, mutta luuri käteen ja soitto pääjehulle. Kirurgi istui minua vastapäätä ja kuunteli minun tarinani ja sen jälkeen mitä toinen lääkäri oli jo asiasta huomioinut.
Kirurgi katsoi jalkojani ja sanoi, että voi tutkimatta sanoa ettei minulle aijo mitään tehdä. Sanoi Crps näkyvän niin selkeästi jalastani, että puukkoa ei siihen laita. (Joo tiedän ettei Crps potilasta saa ikinä leikata, koska sairaus saattaa riehaantua oikein kunnolla.. Mutta epätoivo valtaa mieleni) Sanoi jaloissani olevan selkeä väri ero ja toinen jalka on selkeästi toista turvonneempi. Tutkimus alkakoon, valehtelin ettei missään vaiheessa koske köhköh.. Kirurgi huomasi crps jalan nilkan nivelsiteiden menneen kokonaan ja jänteen olevan poikki. Eli minulla on samassa jalassa Crps ja vamma. Leikata pitäisi kuulemma ehdottomasti, mutta ei voi. Kirurgi sanoi ettei ota omatunnolleen sitä, jos vietän loppu elämän pyörätuolissa vain sen takia, että rakentaa uudet nivelsiteet jalkaan. Ei saa käyttää, mutta crps vaatii liikkeen. hmmm..
Leikkaus on kuulemma mahdollinen heti, kun tilanne rauhoittuu. Ehkä kuukauden päästä.. puolen vuoden päästä.. tai ei ikinä.
Takki tyhjänä poistuin tutkimus huoneesta. Pääni tuntui räjähtävän ja mietin vain, että miksi minä. Miksi tämä sairaus kiroaa minun elämäni oikeasti kokonaan. Eikö riitä, että kerran jo sai itsensä kuntoutettua, ja nyt pitäisi uudelleen. Eroa vuoteen 2011 ja tähän päivään on se, ettei edistymistä ole ollenkaan. Kipu ei lähde ja jalan voima kokoajan vain huononee. En ymmärrä mitä teen väärin ja miksi lääkkeet eivät tehoa tähän tällä kertaan. Hermokipu vain nousee kokoajan ylemmäs ja ylemmäs. Ensin se oli vain varpaissa ja nyt se lähenee jo lonkan seutua. Olen myös huomannut ajoittain hermokipua vasemmassa kädessä. Crps jos ei saada pysäytettyä, niin se voi levitä vaikka koko vartaloon tehden tuhoaan. Myös eroa entiseen on neurologinen puoli. En saa oikein sanoja muodostettua ja sanat vain katoaa mielestä. Esimerkiksi tuijotan lusikkaa ja tiedän tasan tarkkaan mikä se on, mutta sana ei vain muodostu. Kyllä varmasti useammilla on tälläistä ajoittain, mutta minulla tuntuu se vaikuttavan jo melkein kaikkiin lauseihin. Välillä mietin ajatteleeko ihmiset mikä ihmeen friikki tuo on..
Tuosta huomaa selkeän Dmso-voiteen vaikutuksen jalassani. Kuva on otettu allasterapian jälkeen ja fysioterapeutti sanoi, että hyvin huomaa hermopäiden "turtumisen" Voin kyllä sanoa, että voide oikeasti auttaa ja sovimme kipupolin kanssa että tällä jatketaan eteenpäin. Siirrytään Qutenza hoitoon vasta, kun tuntuu ettei tästä voiteesta enää saa hoitovastetta.
Ison sairaalan ajatus oli todella kiehtova ja lapsellinen ajatus takaraivossa, että jes nyt minut parannetaan. No...
Vastaanotolle menin jo puolta tuntia aikaisemmin ison sinisen kansioni kanssa. Minulla hieman sitä sairaus historiaa löytyy, niin hyvä pitää kaikki tallessa. Minulle tultiin kertomaan, että ensin erikoistuva lääkäri tutkii minut ja sitten pääkirurgi. Alkuun jo sain kuvan, että erikoistuva lääkäri pyöritti mielessään, että mitä siitä CRPS-sairaudesta koulussa oikein opetettiin.. No hyvin tutki ja hienosti kyseli, mutta luuri käteen ja soitto pääjehulle. Kirurgi istui minua vastapäätä ja kuunteli minun tarinani ja sen jälkeen mitä toinen lääkäri oli jo asiasta huomioinut.
Kirurgi katsoi jalkojani ja sanoi, että voi tutkimatta sanoa ettei minulle aijo mitään tehdä. Sanoi Crps näkyvän niin selkeästi jalastani, että puukkoa ei siihen laita. (Joo tiedän ettei Crps potilasta saa ikinä leikata, koska sairaus saattaa riehaantua oikein kunnolla.. Mutta epätoivo valtaa mieleni) Sanoi jaloissani olevan selkeä väri ero ja toinen jalka on selkeästi toista turvonneempi. Tutkimus alkakoon, valehtelin ettei missään vaiheessa koske köhköh.. Kirurgi huomasi crps jalan nilkan nivelsiteiden menneen kokonaan ja jänteen olevan poikki. Eli minulla on samassa jalassa Crps ja vamma. Leikata pitäisi kuulemma ehdottomasti, mutta ei voi. Kirurgi sanoi ettei ota omatunnolleen sitä, jos vietän loppu elämän pyörätuolissa vain sen takia, että rakentaa uudet nivelsiteet jalkaan. Ei saa käyttää, mutta crps vaatii liikkeen. hmmm..
Leikkaus on kuulemma mahdollinen heti, kun tilanne rauhoittuu. Ehkä kuukauden päästä.. puolen vuoden päästä.. tai ei ikinä.
Takki tyhjänä poistuin tutkimus huoneesta. Pääni tuntui räjähtävän ja mietin vain, että miksi minä. Miksi tämä sairaus kiroaa minun elämäni oikeasti kokonaan. Eikö riitä, että kerran jo sai itsensä kuntoutettua, ja nyt pitäisi uudelleen. Eroa vuoteen 2011 ja tähän päivään on se, ettei edistymistä ole ollenkaan. Kipu ei lähde ja jalan voima kokoajan vain huononee. En ymmärrä mitä teen väärin ja miksi lääkkeet eivät tehoa tähän tällä kertaan. Hermokipu vain nousee kokoajan ylemmäs ja ylemmäs. Ensin se oli vain varpaissa ja nyt se lähenee jo lonkan seutua. Olen myös huomannut ajoittain hermokipua vasemmassa kädessä. Crps jos ei saada pysäytettyä, niin se voi levitä vaikka koko vartaloon tehden tuhoaan. Myös eroa entiseen on neurologinen puoli. En saa oikein sanoja muodostettua ja sanat vain katoaa mielestä. Esimerkiksi tuijotan lusikkaa ja tiedän tasan tarkkaan mikä se on, mutta sana ei vain muodostu. Kyllä varmasti useammilla on tälläistä ajoittain, mutta minulla tuntuu se vaikuttavan jo melkein kaikkiin lauseihin. Välillä mietin ajatteleeko ihmiset mikä ihmeen friikki tuo on..
Kommentit
Lähetä kommentti