Mielen rauhaa..
Ihanat helteet on vienyt mun ajan täysin, ei olla paljoa sisällä oltu. Mieli lepää ja koko kroppakin antaa periksi. Kaikki tuntuu jotenkin nyt hyvältä. Nyt nautitaan.. Oon mä keskussairaalassa juossut kerta viikkoon allasterapiassa. Sekään ei tunnu enään niin vaikealta ja haastavalta, kun aluksi! Jalka rupeaa tottumaan veteen ja veden vastukseen. Jaksan jopa tehdä liikkeitä! Huomaa kyllä hyvin miten kroppa on mennyt voimattomaksi ja kunto kadonnut, hups.
Mietin että voisin kirjoittaa siitä, miten oman elämän mielenkiinnon kohteet muuttuu elämäntilanteen mukaan. Ennen rakastin liikkua ja olin aina menossa. Salainen haaveeni oli maratoonin juokseminen. Nyt se tuntuu naurettavalta, että miksi ei vaan mennyt ulos ja treenannut, kun siihen ei ollut mitään estettä. Sitä vaa aina miettii, että no ensi maanantaina sitä sitten... naurettavaa.
Mitkä ovat ne kiinnostuksen kohteet, kun ei sinne lenkille ole menijäksi? Mietin tätä kauan ja jotenkin velloin vaan siinä omassa epätoivossa mitä tässä enää on.. Kirjat! Rakastin lukemista ennenkuin tyttömme syntyi ja nyt olen löytänyt sen uudelleen. Kääriydyn viltin sisälle ja ihana kirja käteen, siinä mieli ja keho rentoutuu.
Tällä hetkellä tuo Maria Veitolan uutuuskirja on lähellä sydäntä. Se nainen on sellainen mitä ihailen ja tossa kirjassa hän jakaa voimakkaasti mielipiteitään. Laittaa omaa ajatusmaailmaa vähän liikettä ja erilaisia näkökulmia. Itse olen ehkä hieman voimakas tahtoinen ja määrätietoinen, niin tekee ihan hyvää välillä miettiä kaikenlaista. Huomaan kyllä nyt sairastumisen johdosta minusta on tullut paljon helpommin lähestyttävä ja annan muillekkin enemmän tilaa. Olen oppinut pyytämään apua ja myöntämään etten jaksa ja suurin on se, että itken.
Äitinä olen muuttunut paljon pelokkaammaksi. Pelkään että lapselleni sattuu jotain ja minulla on sellaisia omia kauhukuvia pääni sisällä. En luota muihin ihmisiin ja koen ettei minua saa kukaan kyseenalaistaa. Olen oman lapseni leijonaemo ja suojelen häntä kaikelta pahalta. Avopuolisona olen ehkä rennompi ja haen paljon hyväksyntää. Miellyttämis tahtoni on kasvanut paljon, haluan että toisella on hyvä olla ja palvelen tietoisesti toista. Ehkä kaiken takana on pieni pelko, että tämä sairastuminen ajaa meidät erilleen ja mitä minä sitten teen, jos parisuhteemme selkäranka lähtisi.
Kirjoissani huomaa, että terveys ja sairastuminen pyörii voimakkaasti. Janoan tietoa siitä, miten joku toinen on voinut selvitä ja haen jotain pelastusta ulkopuolelta. Pyrin paljon toiminnassani edistämään terveytta ja saada paremmman olon itselleni.
Toinen suuri intohimoni on istuttaminen ja viherpeukalona olo!
En mä sano, että näistä mitään fiksua kasvaa, mutta on aikaa kulutettu ja saatu energiaa purettu. Onhan se todella terapeuttista kastella ja näpertää menemään. Ja hei sitten, kun alkaa kasvua näkyä niin Jes!! Ensi kuussa olisi tarkoitus muuttaa uuteen isompaan kotiin ja saada oma piha, niin sitten pääsee toteuttamaan itseään suurella mittakaavalla. Tällä hetkellä meidän parvekkeelle ei meinaa mahtua, kun joka paikassa purkkia ja kastelukannua.
On hassua miten elämä vie mennessään ja kiinnostuksen kohteet oikeasti menevät elämäntilanteiden mukaan. Ikinä ei pidä ihmistä lokeroida toisten tekojen perusteella, kun koskaan ei voi tietää. Moni varmaan ajattelee etten mitään tee ja tuijotan vain telkkaria. Mulla on sen verran adhd taipumusta etten kauheasti jaksa keskittyä televisioon. Televisiossa toisaalta korostetaan voimakkaasti omaa ja toisten tekoja/saavutuksia.
Olen ollut someton kohta jo vuoden. Huomasin tuijottavani muiden fb sivuja sillä ajatuksella, että voi miten muut tekevät ja miten muiden elämä näytti itselleni täydelliseltä. Suurin syy tähän oli kuitenkin se, etten jaksanut muiden kokoaikaista valittamista. Valitetaan joka asiasta, vaikka lähtökohdat elämälle on hyvät ja normaalit. Se että mielensäpahoittajia on some täynnä, niin miksi sitä lukisin ja katsoisin. Elän omassa kuplassani tietämättä asioista sen yhtään enempää ja se kelpaa minulle. On minulla Snapchat minkä kautta laitan ystävilleni kuvia ja videoita, jotta jokainen tietää minun olevan hengissä.
Mutta tältä istumalta lupaan KUN jalkani on kunnossa ja kuntoudun taas tästä kaikesta lupaan ettei elämässäni ole tilaa jossittelulle. Juoksen sen helkutin maratoonin ja elän täysillä nauttien. En puhu muista ihmisistä pahaa ja päästän itseni lähelle vain sellaisia ihmisiä, joita rakastan. Ollaan onnellisia ja nautitaan, pyrittäisiin ajattelemaan muista ihmisistä vain hyvää!
Mietin että voisin kirjoittaa siitä, miten oman elämän mielenkiinnon kohteet muuttuu elämäntilanteen mukaan. Ennen rakastin liikkua ja olin aina menossa. Salainen haaveeni oli maratoonin juokseminen. Nyt se tuntuu naurettavalta, että miksi ei vaan mennyt ulos ja treenannut, kun siihen ei ollut mitään estettä. Sitä vaa aina miettii, että no ensi maanantaina sitä sitten... naurettavaa.
Mitkä ovat ne kiinnostuksen kohteet, kun ei sinne lenkille ole menijäksi? Mietin tätä kauan ja jotenkin velloin vaan siinä omassa epätoivossa mitä tässä enää on.. Kirjat! Rakastin lukemista ennenkuin tyttömme syntyi ja nyt olen löytänyt sen uudelleen. Kääriydyn viltin sisälle ja ihana kirja käteen, siinä mieli ja keho rentoutuu.
Tällä hetkellä tuo Maria Veitolan uutuuskirja on lähellä sydäntä. Se nainen on sellainen mitä ihailen ja tossa kirjassa hän jakaa voimakkaasti mielipiteitään. Laittaa omaa ajatusmaailmaa vähän liikettä ja erilaisia näkökulmia. Itse olen ehkä hieman voimakas tahtoinen ja määrätietoinen, niin tekee ihan hyvää välillä miettiä kaikenlaista. Huomaan kyllä nyt sairastumisen johdosta minusta on tullut paljon helpommin lähestyttävä ja annan muillekkin enemmän tilaa. Olen oppinut pyytämään apua ja myöntämään etten jaksa ja suurin on se, että itken.
Äitinä olen muuttunut paljon pelokkaammaksi. Pelkään että lapselleni sattuu jotain ja minulla on sellaisia omia kauhukuvia pääni sisällä. En luota muihin ihmisiin ja koen ettei minua saa kukaan kyseenalaistaa. Olen oman lapseni leijonaemo ja suojelen häntä kaikelta pahalta. Avopuolisona olen ehkä rennompi ja haen paljon hyväksyntää. Miellyttämis tahtoni on kasvanut paljon, haluan että toisella on hyvä olla ja palvelen tietoisesti toista. Ehkä kaiken takana on pieni pelko, että tämä sairastuminen ajaa meidät erilleen ja mitä minä sitten teen, jos parisuhteemme selkäranka lähtisi.
Kirjoissani huomaa, että terveys ja sairastuminen pyörii voimakkaasti. Janoan tietoa siitä, miten joku toinen on voinut selvitä ja haen jotain pelastusta ulkopuolelta. Pyrin paljon toiminnassani edistämään terveytta ja saada paremmman olon itselleni.
Toinen suuri intohimoni on istuttaminen ja viherpeukalona olo!
En mä sano, että näistä mitään fiksua kasvaa, mutta on aikaa kulutettu ja saatu energiaa purettu. Onhan se todella terapeuttista kastella ja näpertää menemään. Ja hei sitten, kun alkaa kasvua näkyä niin Jes!! Ensi kuussa olisi tarkoitus muuttaa uuteen isompaan kotiin ja saada oma piha, niin sitten pääsee toteuttamaan itseään suurella mittakaavalla. Tällä hetkellä meidän parvekkeelle ei meinaa mahtua, kun joka paikassa purkkia ja kastelukannua.
On hassua miten elämä vie mennessään ja kiinnostuksen kohteet oikeasti menevät elämäntilanteiden mukaan. Ikinä ei pidä ihmistä lokeroida toisten tekojen perusteella, kun koskaan ei voi tietää. Moni varmaan ajattelee etten mitään tee ja tuijotan vain telkkaria. Mulla on sen verran adhd taipumusta etten kauheasti jaksa keskittyä televisioon. Televisiossa toisaalta korostetaan voimakkaasti omaa ja toisten tekoja/saavutuksia.
Olen ollut someton kohta jo vuoden. Huomasin tuijottavani muiden fb sivuja sillä ajatuksella, että voi miten muut tekevät ja miten muiden elämä näytti itselleni täydelliseltä. Suurin syy tähän oli kuitenkin se, etten jaksanut muiden kokoaikaista valittamista. Valitetaan joka asiasta, vaikka lähtökohdat elämälle on hyvät ja normaalit. Se että mielensäpahoittajia on some täynnä, niin miksi sitä lukisin ja katsoisin. Elän omassa kuplassani tietämättä asioista sen yhtään enempää ja se kelpaa minulle. On minulla Snapchat minkä kautta laitan ystävilleni kuvia ja videoita, jotta jokainen tietää minun olevan hengissä.
Mutta tältä istumalta lupaan KUN jalkani on kunnossa ja kuntoudun taas tästä kaikesta lupaan ettei elämässäni ole tilaa jossittelulle. Juoksen sen helkutin maratoonin ja elän täysillä nauttien. En puhu muista ihmisistä pahaa ja päästän itseni lähelle vain sellaisia ihmisiä, joita rakastan. Ollaan onnellisia ja nautitaan, pyrittäisiin ajattelemaan muista ihmisistä vain hyvää!
Kommentit
Lähetä kommentti