Paniikissa Päivystykseen..
Kipupolilta sanottiin, että heti sairaalaan.
Automatka, ei luoja. Olin vetänyt lääkettä sen verran paljon, niin sain pienen pahoinvoinnin. Jaksoin sen 40km sairaalaan silmän kiinni nieleskeltyä, mutta heti kun pääsin autosta ulos. Oksensin meidän juuri avatun sairaalan pihan ja pyörävaraston. Hoipersin päivystyksen ilmoittautumiseen ja en kyennyt enään puhumaan, en osannut kertoa miksi olen siellä. Olin tajunnantasoltani ehkä hieman omissa maailmoissani. Onneksi varaperheen isä vei minut sinne ja juoksi oksennuspusseja ja paperia minulle pari tuntia. Ajatella päivystyksessä ei ole enää mahdollisuutta päästä lepäämään sängylle, jos on heikko happi. Siinä istuin kovalla tuolilla käytävällä, joka oli täynnä ihmisiä ja oksensin sisuskalujani ulos. Onneksi hoitaja järjesti minulle kipsaushuoneen sängyn ja pääsin käytävälle makaamaan kaikkien eteen.
Olin pari tuntia sikiöasennossa ihan paikallani, aina kun liikuin tai avasin silmäni oksennus lensi. Havahduin siihen, kun joku koputti minua olkapäälle. Lääkäri oli saapunut katsomaan minua. Hän kertoi lukeneen tietoni ja sanoi kauhistuneen crps diagnoosista. Kertoi tietävänsä mikä sairaus on, mutta ei ollut ikinä nähnyt ketään jolla se olisi. Hän oli jo laittanut etukäteen minut osastolle sisään ja hoitaja tulee hakemaan minua. Vihdoin sain pahoinvointilääkettä estämään oksentamisen.
Hoitaja saapui pyörätuolin kanssa ja kertoi nyt mennään. Hississä selvisi, ettei hän ollut ikinä päivystävällä osastolla käynyt. Huhuili siinä jonkun aikaan ennen, kuin sai minut oikeaan osoitteeseen. Minulla oli siinä vaiheessa kuume noussut ja verenpaine huimat 81/57 ihme että vähän heikotti.
Vihdoin pääsin peiton alle lepäämään. Olin niin väsynyt! Olinhan valvonut sen helvetin ämpärin kanssa sen 40h. Hoitaja tokaisi että on ihme, ettei jalkani ollut paleltunut kaiken kohtelun jälkeen. Siinä vaiheessa, kun polte on sietämätön ajattelin että ihan sama.
Kipupsykologini soitti minulle ja kyseli miten voin ja mitä ajattelen. En oikein tiedä itsekkään. Mietin paljon, onko tästä enää ylös nousua ja onko tämä vain sairauden etenemistä. Pitääkö hyväksyä ajatus, että jalka nyt petti. Kauan jalkani jaksoi minua eteenpäin viedä. Ehkä se kamelin selkä nyt vain katkesi. Pitää miettiä paljon omaa elämää ja tehdä vain niitä asioita mistä saa voimaa. Ei mieti mitä oli ja miten tein. Vaan hyväksyä tämä pysähdys ja oppia elämään itseni kanssa mielekästä elämää.
Automatka, ei luoja. Olin vetänyt lääkettä sen verran paljon, niin sain pienen pahoinvoinnin. Jaksoin sen 40km sairaalaan silmän kiinni nieleskeltyä, mutta heti kun pääsin autosta ulos. Oksensin meidän juuri avatun sairaalan pihan ja pyörävaraston. Hoipersin päivystyksen ilmoittautumiseen ja en kyennyt enään puhumaan, en osannut kertoa miksi olen siellä. Olin tajunnantasoltani ehkä hieman omissa maailmoissani. Onneksi varaperheen isä vei minut sinne ja juoksi oksennuspusseja ja paperia minulle pari tuntia. Ajatella päivystyksessä ei ole enää mahdollisuutta päästä lepäämään sängylle, jos on heikko happi. Siinä istuin kovalla tuolilla käytävällä, joka oli täynnä ihmisiä ja oksensin sisuskalujani ulos. Onneksi hoitaja järjesti minulle kipsaushuoneen sängyn ja pääsin käytävälle makaamaan kaikkien eteen.
Olin pari tuntia sikiöasennossa ihan paikallani, aina kun liikuin tai avasin silmäni oksennus lensi. Havahduin siihen, kun joku koputti minua olkapäälle. Lääkäri oli saapunut katsomaan minua. Hän kertoi lukeneen tietoni ja sanoi kauhistuneen crps diagnoosista. Kertoi tietävänsä mikä sairaus on, mutta ei ollut ikinä nähnyt ketään jolla se olisi. Hän oli jo laittanut etukäteen minut osastolle sisään ja hoitaja tulee hakemaan minua. Vihdoin sain pahoinvointilääkettä estämään oksentamisen.
Hoitaja saapui pyörätuolin kanssa ja kertoi nyt mennään. Hississä selvisi, ettei hän ollut ikinä päivystävällä osastolla käynyt. Huhuili siinä jonkun aikaan ennen, kuin sai minut oikeaan osoitteeseen. Minulla oli siinä vaiheessa kuume noussut ja verenpaine huimat 81/57 ihme että vähän heikotti.
Vihdoin pääsin peiton alle lepäämään. Olin niin väsynyt! Olinhan valvonut sen helvetin ämpärin kanssa sen 40h. Hoitaja tokaisi että on ihme, ettei jalkani ollut paleltunut kaiken kohtelun jälkeen. Siinä vaiheessa, kun polte on sietämätön ajattelin että ihan sama.
Kommentit
Lähetä kommentti