Pieni pala minusta..

Ensimmäisessä kirjoituksessani haluaisin kertoa hieman mistä kaikki saivat alkunsa ja mitä on luvassa blogissani. 

Olen 26-vuotias nainen, avopuoliso ja tärkein olen äiti. Sairastuin crps:n ensimmäisen kerran vuonna 2011 ja se iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin silloin yövuorossa hoitajan työssä ja yhtäkkiä alkoi voimakas kipu oikeassa sääressä. Olin varma, että minulla on veritulppa. No siitä se lääkärissä ravaaminen alkoi. Jalka meni nopeasti mustan violetiksi ja jäi hankalaan virheasentoon. Kipu oli niin kovaa, että välillä olin varma että tää on kuolemaksi. 

Pääsin ortopedille ja sinä viikonloppuna alkoi tapahtua. Magneettikuvaus, tähystys ja osasto. Seuraavana maanantaina eräs mieslääkäri istui sängylleni ja kertoi: "Sinulle on diagnosoitu CRPS." En ymmärtänyt yhtään mitä on edessä, onneksi en... Kova lääkitys päälle, fysioterapia, toimintaterapia ja säännöllinen kipupoli. Ja kuntouduin kahdessa vuodessa. 

Elin täyttä elämää. Sain avopuolisoni kanssa maailman ihanimman kiharapäisen tyttäremme. Pääsin äitiysloman jälkeen hoitajan työhön takaisin ja sain vakituisen työpaikan. Etsimme aktiivisesti perheellemme uutta kotia. Arki oli niin ihanan tavallista. Ajatus tai oikeastaan muisto crps:stä oli jo sumentunut ja kaukainen kamala painajainen. 

Koitti pääsiäinen 2017 sain ennen iltavuoroni alkua omituisen tunteen kasvoihini. Vein lapseni reippaasti päiväkotiin ja soitin noitatohtori anopilleni mitä tehdä. Soitin terveysasemaan ja käsky oli tulla heti. Sillä hetkellä sain tiedon minulla oli kasvohermohalvaus. Sain kortisonikuurin ja onneksi sain kasvoni takaisin ruotuun parissa kuukaudessa. Sain lähetteen keskussairaalaan selkäydinnestenäytteeseen.

6.6.2017 lähdin pelonsekaisena kohti sairaalaan aamuvuorosta. Neurologi esitteli itsensä ja kertoi mitä tapahtuu ja miten edetään. Ensimmäinen pisto ja epäonnistui. Neurologi oli osunut hermoon. Voin sanoa, että se jos jokin koskee. Jopa synnytys kipu jäi nro 2. 

Tunsin niin voimakkaan kivun oikeassa jalassani, että tiesin heti nyt kävi pahasti. Pääsin sieltä kotiin saattajani mukaan, no illalla ajettiin 130km/h kohti sairaalaa. Kipu oli niin kovaa selässä, että tärisin ja itkin vaan. En saanut sanaa suustani tai olisin jotain tietojani itsestäni kertonut. Hätä magneettikuvaukseen ja osastolle. 

Aamulla herätessäni huomasin oikean jalan olevan ns pois päältä. Oikea jalkani ei ottanut mitään käskyjä vastaan ja kipu oli tullut luokseni, no siitä alkoi uusi vaihe elämässäni. CRPS oli palannut luokseni ja niin väärään aikaan, kun voi olla mahdollista...